Intarsia

Intarsialla tarkoitetaan yleensä eri värisistä puuviiluista tehtyä visuaalista kokonaisuutta. Viilut joko kiinnitetään koko pinnan peittäviksi tai ne upotetaan taustapuuhun. Puuviilun ohella voidaan käyttää myös muita materiaaleja kuten luuta, helmiäistä tai jalometalleja. Puuintarsia kuuluu laajempaan käsityöperinteeseen, sillä samankaltaisin menetelmin ja kuvateemoin työstetään myös kiveä. Joissakin kielissä samalla sanalla voidaan tarkoittaa myös nahasta tai tekstiileistä valmistettuja töitä.

Suomeksi intarsian ohella lienee vakiintunein muoto puu-upotus, vaikka se ei tarkasti ottaen vastaa koko tekniikkaa. Vastaavanlaisia nimipareja löytyy myös muista kielistä kuten saksasta Intarsia ja Einlegekunst (myös Marketerie) sekä englannista marquetry ja inlay. Esimerkkejä muun kielisistä nimistä ovat ruotsin intarsia, ranskan marqueterie, italian intarsio ja japanin zougan.

Intarsiatekniikka

intarsia-1Intarsiatekniikoita on useita, ja jokaisella ammattilaisella lienee niistä hieman erilainen, vuosien myötä kehittynyt yhdistelmänsä ja versionsa. Pääjaotteluna voidaan kuitenkin pitää sitä, viilutetaanko koko työn pinta vai kaiverretaanko intarsia umpipuuhun. Ensin mainittu on nykyisin dominoiva. Suurin osa nykyisistä intarsiatöistä valmistetaan ohuesta (n. 0,5-0,8 mm) viilusta.

Pääpiirteissään intarsiatyön etenemistä voidaan kuvata seuraavasti:

Intarsian tekeminen alkaa kuvan suunnittelusta ja piirtämisestä, jossa otetaan huomioon myös sopivien puulajien valinta. Mikäli kyseessä on kokonaisuudessaan viilutettava pinta, kopioidaan piirros pohjaviilulle.

Ns. ikkunatekniikassa edetään pala kerrallaan: leikataan pohjaviilusta pala pois ja syntyneeseen aukkoon etsitään väriltään ja syykuvioinniltaan sopivaa kohtaa toisesta viilusta.

Mieluisan kohdan löydyttyä se leikataan terävällä veitsellä irti ja kiinnitetään työskentelyn ajaksi teipillä viereisiin paloihin. Mikäli leikattava viilu on herkästi halkeilevaa tai erityisen kovaa kuten tiheät juuriviilut, sitä ei voi leikata välittömästi ikkunasta, sillä veitsen leikkauskulma ei sovi siihen. Leikattava alue on ensin piirrettävä viilulle ja sitä on mahdollisesti tuettava teipein tai liimalla, jotka estävät halkeilun. Sitten pala voidaan irrottaa esimerkiksi taltan avulla. Suurinta tarkkuutta vaativissa töissä ei ole mahdollista edetä kiinnittämällä yksi pala kerrallaan, vaan useista paloista koostuva osa tehdään erikseen, kunnes se voidaan kiinnittää yhtenä kokonaisuutena samanaikaisesti osaksi laajempaa työtä.

Kun kaikki taustaviilun vaihdettavat osat on korvattu sopivilla uusilla, työ liimataan taustapuuhun. Liimauksen jälkeen työstä poistetaan työstövaiheen aikaiset teipit ja niiden alta paljastuva pinta käsitellään hiomalla ja öljyämällä se useita kertoja. Nakamura käyttää pinnoissa ainoastaan öljyä, sillä hänen mielestään se korostaa puun ominaisuuksia pehmeämmin ja hellävaraisemmin kuin lakka.

Lyhyesti intarsian pitkästä historiasta: Intarsian vuosisadat – Egyptistä Tapio Wirkkalaan

Puuintarsian suurinta kukoistuskautta elettiin renessanssiajan Italiassa 1400-luvulla ja 1500-luvun alun Italiassa. Kuuluisat taidemaalarit kuten Pietro della Francesca (1415-1492), Sandro Botticelli (n.1445-1510) ja Lorenzo Lotto (n.1480-1556) suunnittelivat laajoja intarsiatyökokonaisuuksia. Osa tekijöistä oli käsityöläismestareita, jotka sekä suunnittelivat että toteuttivat työn. Fra Giovanni da Veronan (n. 1457-1525) lailla moni mestari oli munkki, ja suurin osa intarsiatöistä kuului kirkollisen taiteen piiriin. Erityisen näyttäviä olivat kirkkojen kuorit. Kirkon ulkopuolella intarsiaa nähtiin vauraiden kaupunkivaltioiden ruhtinaiden palatseissa mm. ovi- ja seinäpaneeleina.

Aikaisemmin intarsiaa oli käytetty lähinnä geometrisinä koristeina. Renessanssin aikana intarsia irtautui aiemmasta ornamenttiasemastaan ja sillä alettiin itsenäisemmin kuvata monenlaisia näkymiä ja maisemia. Maalaustaiteen mullistanut perspektiivi oli keskeisellä sijalla myös intarsiassa. Erityisen suosittuja teemoja olivat arkkitehtoniset kaupunkinäkymät sekä asetelmat. Antiikin kuvataiteeseen tutustumisen myötä groteskimotiivit ilmestyivät renessanssin kuvakieleen, ja niitä näkee runsaasti myös intarsiatöissä.

Renessanssin jälkeen intarsiatöiden tekninen ja taiteellinen taso taantui, vaikka barokissa ja aivan erityisesti rokokoossa intarsiaa käytettiin huonekalujen koristelemiseen runsaasti. Ajan nimekkäimpiä mestareita oli ranskalainen hovipuuseppä André Charles Boulle (1642-1732), joka käytti runsaasti metalleja ja jalometalleja intarsiassa. Työskentelynopeus kasvoi huomattavasti, kun useita päällekkäisiä viilu- ja metallilevykerroksia saatettiin sahata samanaikaisesti. Rokokoon aikana suosittiin ylitsepursuavan runsaita intarsiakuviointeja huonekaluissa, eikä intarsia täysin kadonnut sen jälkeenkään.

Intarsian uusi kukoistuskausi koitti kuitenkin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa art nouveaun – tai kuten se Suomessa paremmin tunnetaan: jugendin – myötä. Art nouveaun taustalla vaikuttivat englantilaisten prerafaeliittien kuten William Morrisin (1834-1896) kritiikki ”akateemista virallista kulttuuria” vastaan ja he haaveilivat paluusta käsityöläiseen perinteeseen. Vastustaessaan taiteen ja taidekäsityön erottamista toisistaan he myös tavoittelivat arjen estetiikkaa, kauneutta käyttöesineisiin ja sisustuksiin.

Art nouveaun muotoutumiseen vaikutti syvästi länsimaisen ja japanilaisen kuvamaailmaan kohtaaminen 1800-luvulla Japanin avauduttua ulkomaailmalle. Japonismi inspiroi näkemään ja käsittelemään kuvateemoja uudella tavalla, mikä heijastuu selvästi myös ajan intarsiatöissä. Monien mestareiden joukosta voidaan mainita esimerkiksi Ranskan Nancyssa vaikuttanut monipuolinen taiteilija ja muotoilija Émile Gallé (1846-1904). Gallé teki ja suunnitteli puuhuonekalujen ohella keramiikkaa ja erityisesti lasia. Heidän sermeissään, puisissa hyllyköissään ja tasoissaan avautuu kuulaita maisemia tai niissä kietoutuu kasveista ja hyönteisistä art nouveaulle tyypillisen keveitä ja rytmikkäitä kokonaisuuksia.

Kukoistuskausistaan ja vuosisataisista perinteistään huolimatta intarsia on ollut melko vähän esillä Suomessa. Nimekkäimpiä intarsian käyttäjistä ovat olleet Eliel Saarinen (1873-1950), joka käytti vähäeleisen elegantteja geometrisia intarsiakuviointeja suunnittelemissaan huonekaluissa sekä Tapio Wirkkala (1915-1985), jonka pöytäpinnoissa läikehti vahvan värikäs intarsia.